(Kulosaarelaiset-lehti 2017-1, s. 6)
Kulosaaressa on ollut asutusta jo pronssikaudella (1500-500 eaa). Tästä on todisteena muinaishauta, joka on vieläkin nähtävissä Kulosaaren puistotien ja metroradan välissä lähellä entistä Shellin huoltoasemaa, siinä parkkipaikan kallioleikkauksen yläpuolella. Jos nyt menet tutustumaan tähän erikoiseen muistomerkkiin, huomaa, että sen kohdalla on voimassa muinaismuistolaki:
1§ Kiinteät muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Ilman tämän lain nojalla annettua lupaa on kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen kielletty.
Ensimmäiset kirjalliset tiedot Kulosaaresta tai pikemmin Brändön kartanosta ovat 1500-luvulta. Nimittäin vuonna 1540 kuningas luovutti Brändön tilan rälssimies Erik Filpussonille, joka oli näkönsä lähes menettänyt kruunun laivankapteeni. Naapurisaaren kohtalo oli ihan erilainen, sillä kuningas Juhana III lahjoitti Mustikkamaan vuonna 1569 Helsingin kaupungille. Mustikkamaan ja Kulosaaren välissä, Hopeasalmessa, kulki siten Helsingin raja aina vuoteen 1946 asti. 1600-luvun topografisessa kartassa näkyvät selvästi nimet Brändö eli Kulosaaren kartano ja Stugöö eli Tupasaari eli nykyinen Kulosaari. Kartta on julkaistu Laura Kolben Kulosaari-kirjan ensimmäisellä lehdellä. Myöhemmin myös Stuguö sai nimen Brändö.
Brändön kartanolla oli lukuisia omistajia vuosien 1540 ja 1907 välillä. 1700-luvulla Brändön kartanossa asuivat mm. pormestari Abraham Wetter ja Viaporin eli Suomenlinnan rakentaja sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd, jonka kerrotaan katselleen Viaporin valmistumista Kulosaaren korkeimmalta kohdalta. Myöhemmin Brändön kartanon omistivat mm. eversti Lars Johan Jägerhorn ja hänen leskensä ja ihan viimeiseksi pankinjohtaja Johan Cronstedt ja hänen leskensä. Nykyinen Kulosaari oli asumaton ja toimi kartanon karjalaitumena. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, mitä Kulosaaressa tapahtui, ainakin täällä oli kaksi niittyä: Storängen ja Lillängen. Ilmeisesti täällä oli myös lähde, josta ohi kulkevat laivat täydensivät juomavesivarastojaan. Heikki Kukkonen kertoi Lukutuvassa pitämässään esityksessä Rantatöyryn tienoilla sijanneesta telakasta, jossa rakennettiin veneitä, joilla vietiin hiekkaa Viaporiin sen rakentamisen aikaan.
